Elämän kuuluu tuntua

Minä en ole koskaan ollut mikään voimistelija, ballerina, tanssija. Harrastukseni ovat lähes aina olleet ”voimien mittelöintiä” tavalla tai toisella. Kävin kymmenisen vuotta sitten pyörähtämässä tankotanssitangolla alkeiskurssin verran ja ihastuin lajiin toden teolla heti. Kaikessa kauneudessaan ja haastavuudessaan tankotanssi tuntui lumoavalta. Sen aika minulle ei kuitenkaan ollut silloin. Ehkä mieleni oli vielä yhtä kankea ja tiukka kuin kahvakuulat käsissäni ja käsisiteet nyrkkeilyhanskojeni alla. Vuosi sitten löysin tankotanssin uudelleen. Ihastukseni ei ollut näiden vuosien aikana laantunut yhtään. Edelleen koin saman lumoutumisen tunteen jo ensimmäisten haparoivien pyörähdysten tuoksinnassa. Olin hurmioitunut lajin hienoudesta, moninaisuudesta, mahdollisuuksista ja haastavuudesta. Olen tankoillut nyt vuoden ajan täysin epäsäännöllisesti, koska elämä! Ja kuitenkin, se on saanut kehoni ja mieleni taipumaan niin moneen suuntaan, etten tiennyt suuntia edes olevan niin montaa. Tämä ...

Tulipa mieleeni asia nimeltään ylpeys. Liiallista ylpeyttä pidetään yleisesti ottaen melko kehnona ominaisuutena. Se luokitellaan usein yhteen itsekeskeisyyden, kovuuden, koppavuuden ja muista piittaamattomuuden kanssa. Onko se kuitenkaan sitä! Mitäpä jos se onkin vain kateellisten panettelua. Jospa se onkin vain hyvin pärjäävien ihmisten kadehtimista. Jospa ylpeys onkin itsensä arvostamista, välittämistä itsestään. Sen sijaan nöyryys mielletään ominaisuuksista kauneimmaksi. Se on empaattista, vaatimatonta, yhdistävää ja välittävää. Miksei itsestään ylpeä ihminen voisi samanaikaisesti olla kaikkea tätä. Eikö nöyryys ja ylpeys voi kulkea samassa paketissa. Ja missä kulkee raja näiden kahden välillä. Kuka sen määrittelee ja miten, ja mitä siellä välimaastossa sitten on, kenties jotakin määrittelemätöntä ”normaalia”. Entäpä milloin nöyryys sitten kääntyykin itseään vastaan ja nöyrä muuttuu kynnysmatoksi rohkeampien edessä, köyhyydeksi, ehkä jopa ujoudeksi tai yksinäisyydeksi. Entäpä yl...

Jo nuorena aikuisena olin suorastaan neuroottinen siivoamisen suhteen. Muistan kuinka ystäväni hihittelivät minulle, kun minä hinkkasin vessan lattioita pienen pienellä hankaussienellä varmistaakseni lattioiden puhtauden joka ikiseltä millimetriltä. Edes koirat taloudessani tai lapseni syntymä eivät latistaneet intoani. Minulle oli hyvin tärkeää, että kotini on aina puhdas ja siisti. Tämä toi minulle mielenrauhan. En olisi voinut kuvitellakaan, että pystyisin rentoutumaan kaaoksen keskellä. Muistan jonkun sanoneen, että liian siisti koti kielii elämättömästä elämästä. Voihan se näinkin olla, että on ikäänkuin liikaa aikaa nuolla kynnyslistoja, jos elämässä ei tapahdu paljon muuta. Mutta onko se välttämättä huono asia jos haluat työntää imurin suulakkeen kodin pienimpäänkin nurkkaan varmistaaksesi pölyjen katoamisen sieltäkin. Ehkä me ihmiset vaan ollaan tässäkin erilaisia. No, sitten tapahtui elämä ja tänä päivänä minäkin osaan jo rentoutua ulkoisista seikoista riippumatta. Yhä edelle...

Mietin tässä yhtenä päivänä, kuinka paljon iloa koirani minun elämääni tuovat. Heti ensimmäisenä aamulla, kun avaan silmäni, ne tapittavat minua siinä onnellisen näköisinä. Siitä sitä sitten mennään yhdessä vessaan valmistautumaan aamulenkille. Aamulenkillä näiden kahdeksan pienen tassun teputus rinnallani saavat hymyn huulilleni kelistä ja kellonajasta riippumatta. Kun tulemme takaisin kotiin, alkaa sukkien varasteluleikki kahvinkeiton ohessa, joka päättyy luiden rouskeeseen tai jonkin älypelin kanssa pusaamiseen. Jo tässä vaiheessa, nämä pienet tinttarat ovat tuoneet sydämeeni niin paljon iloa ja rakkautta, että enhän minä voi olla mitään muuta kuin hyvällä tuulella. Parhaimmillaan jatkamme päivän kulkua tiiviisti yhdessä. Kävelemme hoitolalle ja se riemu mikä näistä karvalapsista kumpuaa, kun ne pääsevät mukaan arkisiin askareihini, on jälleen kerran niin tarttuvaa ja tehokasta mielihyvähormonin nostattajaa, että hyvä mieleni säilyy taatusti läpi päivän. Meillä on niin paljon opitta...

Tiedättekö sen ilmiön, kun kotona jokaiselle perheenjäsenelle muovaantuu ikäänkuin sanattoman sopimuksen myötä ne ”omat paikkansa”. Näin se on ollut minunkin perheessäni. Minulla on aina ollut oma paikkani ruokapöydässä, sohvalla, vaatehuoneessa, kenkäkaapissa, vessan pyyhekoukuissa ja jopa autossa silloin, kun olemme koko perheen voimin matkustaneet. KUNNES! Muutimme hyvin pieneen asuntoon ja sen myötä ne ”omat paikat” katosivat. Noin vaan, kuin tuhka tuuleen, puff! Olemme kuin villissä lännessä, irtolaisina omassa kodissamme, paikattomina. Hauskan tästä harmittomasta juurettomuudestamme tekee tämä. Meillä on kyllä kaksi nojatuolia ja sohva, mutta me kaikki haluamme ”omaksi paikaksemme” juuri sen pienen sohvan vasemman nurkan. Miksi ihmeessä? On kuin kävisimme hiljaista taistelua juuri tästä kyseisestä paikasta. Yritämme sekoittaa rutiinejamme niin, että olisimme mahdollisimman harvoin siinä tilanteessa, jolloin olemme pakotettuja jonottamaan vuoroamme tuolle häikäisevän upealle paik...

Tapahtuipa tässä taannoin. Olin tekemässä jalkahoitoa kotikäyntinä. Hoidon päätteeksi hieroin voidetta muistisairaan asiakkaani jalkoihin, kun hän hyvin spontaanisti huudahti silmät sädehtien, täysin yllättäen: ”Mää rakastan sua!” Olipa upea muistutus siitä miten tärkeää on toisen ihmisen huomioiminen, kosketus, läsnäolo ja välittäminen. En usko, että asiakkaani huudahdus oli tarkoitettu romanttiseksi tai isälliseksi tunteiden palon osoitukseksi, jos henkilökohtaisesti minulle lainkaan. Pikemminkin koin, että asiakkaani tuli nähdyksi ja kuulluksi, hän tunsi olonsa turvalliseksi ja hänellä oli hyvä olla. Hän oli onnellinen siinä hetkessämme. Miten pienin teoin me voimme luoda näitä suuria, upeita tunteita ja miten usein juuri ne pienet teot unohtuvat. Keskitymme kukin tahoillamme johonkin tärkeään tehtäväämme, säntäilemme paikasta toiseen silmät suljettuina ja käännämme katseemme mielummin kännykkään tai maahan, kun toiseen ihmiseen. Vaikka. Miten helppoa on hymyillä vastaantulijalle ...