Elämän kuuluu tuntua

Minulta kysyttiin tänään: ”Tuntuuko minusta, että elämäni olisi ollut rankkaa?” Jäin pohtimaan tätä. Ajoittain elämässä, kun on tullut oikein kunnolla lunta tupaan, silloin kun olen pyörinyt vastoinkäymisten neulansilmässä löytämättä tietäni ulos, kokenut menetyksiä tai polku edessäni ei ole näyttäytynyt kovinkaan valoisalta, kun mieleni on tehnyt vain ummistaa silmät elämältä, totta helvetissä se on ollut rankkaa. En kuitenkaan koe millään lailla tarpeelliseksi etsiä syitä tai syyllisiä elämäni koettelemuksille, saati kokea katkeruutta eletyistä hetkistä. Oli sekin aika, jolloin oli toisin ja kaikista hanakammin näin syyllisen peilissä. Piiskasin ja ruoskin itseäni joka suunnalta niin lujaa etten enää itsekään tuntenut itseäni ja lopulta tumppasin itseni niin pieneksi tuhkapalloksi maanrakoon, että olihan se, perkeleellisen rankkaa, sieltä nouseminen. Näin jälkikäteen ajateltuna, näen elämäni kuitenkin värikkäänä ja äärimmäisen rikkaana. Olen etuoikeutettu ja onnellinen jokaisesta...

Minulla on ollut jo pitkään halu kirjoittaa, mutten oikein ole löytänyt siihen sopivaa hetkeä. Jotkut kenties tietävätkin, että hautasin osin yritystoimintani ja siirryin palkkatöihin, takaisin siihen yritykseen, mistä kahdeksan vuotta sitten lähdin. Niin sanotusti ympyräni sulkeutui. Olen saanut tuhottoman paljon kysymyksiä miksi jätin yritystoimintani, eikö se kannattanut, miksi luovuin unelmastani. Kun suljin yritykseni oven viimeisen kerran, pillihän siinä tuli ja sain käsiteltäväksi erilaisia tunteita, kuten luopumisen, epäonnistumisen, ikävän, häpeän tunteita. Huomasin jopa miettineeni mitä ihmiset minusta nyt ajattelevat, miten vastuuttomalta ja ailahtelevalta toimintani saattoi näyttää ulkopuolisen silmin. Luovuttaa nyt näin pian, luopua siitä itsenäisyydestä, unelmasta mitä olin tavoitellut ja mitä kohti ottanut askeleita usean vuoden ajan. Mutta tässähän se hauskuus juuri piileekin. Olin isoon ääneen huutanut unelmaani ja lukinnut itseni omien haaveideni kahleisiin supistaen...