Irtaudu uskomuksista

Oli aika jolloin jännitin lähettää sähköpostia asiakkaalle. Tarkistin tekstini useaan kertaan mahdollisten virheiden varalta. Enhän halunnut häpäistä itseäni kirjoitusvirheellä tai vääränlaisella muotoilulla. Olin hyvin tarkka siitä, että jokainen luomani asiakirja oli asetusten mukainen, sisennyksineen ja riviväleineen. Suorastaan kiehuin nähdessäni huolimattomasti luotuja dokumentteja, liian mutkikkaita mainoslauseita tai erilaisilla tekstityyleillä konstailevia kirjelmiä.

Joskus mietin, että kumpusiko tämä oikeassa olemisen orjallisuus kenties kouluajoilta. Olenhan sitä ikäluokkaa, jolta vielä edellytettiin, että kaunokirjaimet ulottuivat riviltä toiselle. Niitä tarkasteltiin monesta eri vinkkelistä opettajan taholta, niiden sulavuutta ja liikekieltä arvosteltiin ja niiden harjoittelemiseen käytettiin hurjan paljon aikaa.

En usko. Pikemminkin uskon saaneeni erinomaiset eväät koulusta voidakseni olla toistakymmentä vuotta säntillinen sihteeri oikein laadittujen asiakirjojeni kanssa. Melko varmasti oma pedantti luonteeni vain korosti kirjainten järjestystä ja hukutti samalla alleen kaiken luovuuden mitä niillä olisi ollut annettavaa. Ajattelin, että voidakseen kirjoittaa jotakin omaa, luoda mitään uutta, on oltava kirjallisuustieteen tohtori tai vähintäänkin jonkinsortin filosofi.

Jossain vaiheessa oma luovuuteni kuitenkin alkoi väkisin ”painaa päälle” ja käski minua unohtamaan kaiken sen oletetun ja todeksi uskotun ja aloin kirjoitella kaikenlaista. Ensin ne olivat vain vihkoon lyijykynällä kirjoitettuja sanoja ranskalaisilla viivoilla, kunnes luovuin niistä viivoista, koska koin ne rajoittaviksi. Vaihdoin ne pilkkuihin. Lopulta sekin listaaminen alkoi tympiä ja tuntua turhalta. Niinpä aloin muodostaa lauseita.



Vähän niinkuin lapsi konsanaan, joka opettelee puhumaan. Näistä lauseista alkoi ajan saatossa muodostua kokoajan enemmän ja isompaa. Tässä vaiheessa minua ei enää pidätellyt se lannistava ajatus, etten voi merkonomin ja lähihoitajan koulutustaustalla kirjoittaa mitään julkista, eikä minusta tohtoriksikaan enää ole. Jatkoin raapusteluani.
Näin syntyi ensimmäinen tarinani, jota seurasi pian toinen ja kolmas.

Miksi halusin kirjoittaa tästä juuri nyt. Siksi, että jälleen kerran huomasin ajautuneeni näiden vanhojen uskomusteni pauloihin saatettuani lastenkirjani toisen osan viimein päätökseen. Epävarmuus, häpeä, osaamattomuus nostivat päätään. Ne ovat hyvin voimakkaita tunteita, joihin varmasti jokainen voi jossakin elämänsä vaiheessa samaistua. Ja kuitenkin, ne ovat vain tunteita. Päädyin julkaisemaan kirjani, kuten edellisenkin. Haluan uskoa, että joku jossakin on siitä kiinnostunut ja vaikka ei olisikaan, niin minä olen. Se on minun käsissäni syntynyt ainutlaatuinen helmi, josta minulla on lupa olla ylpeä.

Toisinaan meidän omat uskomukset ovat ainoa este sille, että jatkaisimme matkaamme haluamaamme suuntaan. Olen onnellinen, että uskalsin sanoa omille uskomuksilleni lopulta vastaan. Entä sinä, jarruttaako sinua vielä jokin uskomus?