Valheelliset ajatusmallit
Kävin tässä taannoin työhöntulotarkastuksessa ja kuten tapana on, siellä otettiin myös verikokeet. Jännitin tuloksia. Lopulta sain tulokseni, jotka mukailivat mukavasti viitearvoja, paitsi kolesteroli. Se oli hieman koholla. Ei se sinänsä ollut mikään yllätys ja siksi varmasti jännitinkin juuri sitä arvoa eniten. Tiesinhän minä etteivät ruokailutottumuksiani viime aikoina ollut todellakaan olleet mairittelevat, kaikkea muuta.
Syy miksi halusin tästä kirjoittaa, ovat kuitenkin ne tunteet ja ajatukset, mitkä ensireaktiona ampuivat sisuksistani täysin yllättäen kuin kylmä luoti taivaalle. Olin pettynyt ja häpeissäni ja mikä yllättävintä, ensimmäinen ajatukseni oli tämä: ”En syö enää ikinä mitään”. Siis mitä ihmettä, miten aikuinen nainen voi, tällä kaikella elämänkokemuksella, edes ajatella näin! Minäpä kerron. Minulle oli aikoinaan täysin normaalia, että juuri kontrolloimalla syömistäni, voin kontrolloida kaikkea. Aivan. Sehän kuulostaa täysin vinksahtaneelta ja sitähän se onkin, mutta minulle se oli joskus ainoa totuus ja keino selviytyä. Tunsin pärjääväni, olevani kaikkivoipa, jonkin arvoinen, koska pystyin kontrolloimaan itseäni äärirajoille asti syömisen suhteen.
Näin kummallista ajatustapaa on varmasti vaikea ymmärtää, jos ei sitä ole itse kokenut tai nähnyt riittävän läheltä, eihän siinä ole mitään järkeä, mutta uskokaa pois, näin minä elin ja hengitin vuosikausia. Se oli tapani rangaista itseäni, näyttää voimani itselle ja muille. Tuolloin jo se, että joku ääneen noteerasi hoikkuuteni, oli minulle selvä käsky jatkaa hyvin osaamaani toimintatapaa, olin onnistuja. No mikä tässä tilanteessa, vielä vuosien jälkeenkin, nosti nuo kieroutuneet, täysin epärealistiset ajatukset ja tunteet pintaan, johtui ehkä siitä, että olin tuudittautunut siihen hyvänolon tunteeseen missä nyt elän ilman jatkuvaa kontrollia ja kuvitellut sen riittävän ylläpitämään veriarvonikin ennallaan ja kun näin ei ollutkaan, se vuosikausien totuttu valheellinen ajatusmalli nosti yllättäen päätään, ansaittu rangaistus huonoista elämäntavoista.
Ei pidä siis kiistäminen. Tämäkin ajatusmalli, kuten niin monet muutkin asiat ovat osa minua ja kulkevat aina mukanani, vaikka nykyään jo näenkin valheellisuuden läpi. Ja juuri ne kaikki tekevät minusta sellainen kuin olen nyt. Ilman elettyä elämääni en osaisi arvostaa itseäni juuri tällaisena kuin olen, olla rohkeasti minä, myöntää heikkouteni ja olla ylpeä vahvuuksistani. Olen iloinen, että nykyään huomaan ja ymmärrän niin paljon enemmän ja osaan olla itselleni yhtä armollinen kuin muille ❤️
Syy miksi halusin tästä kirjoittaa, ovat kuitenkin ne tunteet ja ajatukset, mitkä ensireaktiona ampuivat sisuksistani täysin yllättäen kuin kylmä luoti taivaalle. Olin pettynyt ja häpeissäni ja mikä yllättävintä, ensimmäinen ajatukseni oli tämä: ”En syö enää ikinä mitään”. Siis mitä ihmettä, miten aikuinen nainen voi, tällä kaikella elämänkokemuksella, edes ajatella näin! Minäpä kerron. Minulle oli aikoinaan täysin normaalia, että juuri kontrolloimalla syömistäni, voin kontrolloida kaikkea. Aivan. Sehän kuulostaa täysin vinksahtaneelta ja sitähän se onkin, mutta minulle se oli joskus ainoa totuus ja keino selviytyä. Tunsin pärjääväni, olevani kaikkivoipa, jonkin arvoinen, koska pystyin kontrolloimaan itseäni äärirajoille asti syömisen suhteen.
Näin kummallista ajatustapaa on varmasti vaikea ymmärtää, jos ei sitä ole itse kokenut tai nähnyt riittävän läheltä, eihän siinä ole mitään järkeä, mutta uskokaa pois, näin minä elin ja hengitin vuosikausia. Se oli tapani rangaista itseäni, näyttää voimani itselle ja muille. Tuolloin jo se, että joku ääneen noteerasi hoikkuuteni, oli minulle selvä käsky jatkaa hyvin osaamaani toimintatapaa, olin onnistuja. No mikä tässä tilanteessa, vielä vuosien jälkeenkin, nosti nuo kieroutuneet, täysin epärealistiset ajatukset ja tunteet pintaan, johtui ehkä siitä, että olin tuudittautunut siihen hyvänolon tunteeseen missä nyt elän ilman jatkuvaa kontrollia ja kuvitellut sen riittävän ylläpitämään veriarvonikin ennallaan ja kun näin ei ollutkaan, se vuosikausien totuttu valheellinen ajatusmalli nosti yllättäen päätään, ansaittu rangaistus huonoista elämäntavoista.
Ei pidä siis kiistäminen. Tämäkin ajatusmalli, kuten niin monet muutkin asiat ovat osa minua ja kulkevat aina mukanani, vaikka nykyään jo näenkin valheellisuuden läpi. Ja juuri ne kaikki tekevät minusta sellainen kuin olen nyt. Ilman elettyä elämääni en osaisi arvostaa itseäni juuri tällaisena kuin olen, olla rohkeasti minä, myöntää heikkouteni ja olla ylpeä vahvuuksistani. Olen iloinen, että nykyään huomaan ja ymmärrän niin paljon enemmän ja osaan olla itselleni yhtä armollinen kuin muille ❤️
Hyvä kirjoitus! Minulla on ollut jo -80 luvulla korkea verenpaine eli alle 30.vuotiaana. Ja myös psoriasis ja iän myötä siihen on liittynyt diabetes ja viimeisenä sepelvaltimo tauti. Nämä ovat mulle tulleet suvun perintönä ja niihin en ole voinut vaikuttaa pelkästään elintavoilla. Sen takia on lääkitystä moneen ja hoitotasapaino on niiden avulla tällä hetkellä hyvä. Joten kaikkea ei voi itseään syyttää…ole itsellekin myös armollinen….
VastaaPoistaKiitos kun jaoit tämän ja upeeta, että tasapaino on löytynyt ❤️
VastaaPoista