Mitä sulle kuuluu?

Sanotaan, että vatsassa sijaitsevat toiset aivomme. Olen tästä täysin samaa mieltä. Olenhan itsekin hyvin herkkä aistimaan, tiedostamaan, elämään juuri vatsallani kaikki tunnetilat, jännityksen, stressin, uhkaavan vaaran, pelon, ilon, surun, innostuksen. Usein vatsani ”tietää” asiat ennen kuin ne edes iskostuvat tajuntaani.

Vatsaani ruokkiva ravinto, ruoka, on minun elämässäni näytellyt jättiläismäistä roolia vuosikymmeniä. Voitteko kuvitella, että vasta joitain vuosia sitten, lopetettuani kehoni raiskaamisen liiallisella urheilulla ja alkaessani syödä vapaasti ensimmäistä kertaa elämässäni ilman minkäänlaisia ohjeita, kuureja, jonkun viisaamman neuvoja, ruokavalioita, lisäravinteita, pääsin sinuiksi oman kehoni kanssa ja irtauduin vatsavaivoistani. En tietenkään tarkoita, että kaikki neuvot, ohjeet, lisäravinteet olisivat pahasta, kunhan vain ensin ymmärtää itseään.

Pystyäkseni kuuntelemaan kehoni tarpeita, se vaati minulta kuitenkin todellista hiljentymistä itseni äärelle, hyväksymistä ja tasapainon löytämistä. Yhä edelleen tasapaino saattaa heilahdella, mutta enää se ei kaada koko vaakaa, vaan tasapainon löytäminen takaisin urilleen on aina vaan helpompaa.

Oli aika, jolloin ruoka näytteli pääosaa elämässäni. Se oli kuin elokuvan päähenkilö, joka jätti koko muun elämäni hiljaiseen sivurooliinsa. Syöminen oli minulle keino kontrolloida. Kontrollointi, joka pahimmillaan kuihdutti minut nuorena aikuisena reilusti alle 50 kilon painoiseksi hippiäiseksi ja joka edelleen kuvitteli olevansa pullea. Se oli minulle lohdun ja turvan tuoja tunnemyrskyissä, jotakin johon tarttua hädän keskellä. Jotakin pysyvää mihin turvautua silloinkin, kun elämä harmitti ja tunsin oloni yksinäiseksi. Se oli siis minun tapani pitää ohjat käsissäni. Tuohon aikaan koko päivän ruokani saattoi koostua yhdestä välipalakeksistä tai pussillisesta herne-maissi-paprikaa. Niinpä, ei kuulosta kovin terveelliseltä, eikä myöskään sitä ollut.



Yhtä paljon kun elämääni värittivät tuolloin ruoan ympärillä kipuilu, myös vatsavaivani olivat todellisia.

Vatsakivut olivat päivittäisiä, turvotti, väänsi ja kipristeli. 
Syitä niihin etsittiin lääketieteen keinoin jos jonkinmoisin tutkimusmenetelmin, tuloksetta. Sain erilaisia lääkkeitä kokeiltavakseni, kunnes lopulta todettiin, että vatsavaivani ovat vain toiminnallinen ominaisuus ja on tärkeää löytää itselleni sopiva ruokavalio. Niin minä sitten jatkoin matkaani tämän toiminnallisen ominaisuuteni kanssa antaen yhä suuremman merkityksen ruoalle.
Pian huomasin, että mitä vähemmän syön, sitä vähemmän kipuilen. Kun tämä vähäinen syöminen sitten aikojen saatossa yhdistettiin raskaan liikunnan kanssa, oli edessä tietysti hyvin turmiollinen tie, joka aikojen saatossa päättyi sairasteluun.

Halusin raottaa ovea tähän arkaan aiheeseen kirvoittaakseni ajatuksen siitä, että joku jossakin huomaa toisen ihmisen ja kysyy häneltä: ”Mitä sinulle oikeasti kuuluu?”

Ps. Ethän koskaan sorru arvostelemaan kenenkään ulkonäköä, edes omaasi. Sen seuraukset voivat olla hyvin kauaskantoisia ja turmiollisia!