Tekstit

Erilaiset ihmistyypit

Kuva
Jos ihmiset jakaisi karrikoidusti kolmeen eri ihmistyyppiin, niin ensimmäinen voisi olla haaveilija, joka unelmoi isosti ja paljon, mutta joka ei välttämättä koskaan lähde toteuttamaan niitä. Haaveilija elää vahvasti tunteella, niin että nimenomaan se tunnetila, jonkun asian, tilanteen, hetken, romantisointi ovat hänelle usein tärkeämpiä ja palkitsevampia kuin itse haaveen todellinen tavoittelu, saati sen toteutuminen. Osittain ehkä siksikin, että haaveilijan unelmat ovat harvemmin mitään niin konkreettisia, että niitä olisi edes mahdollista lähteä sellaisenaan tavoittelemaan, koska ne ovat nimenomaan enemmänkin tunteita ja tunnelmia. Isäni suvusta löydän tätä paljon. Vietin lapsuuteni nuotiotulen äärellä kuunnellen tarinoita. Kuin mikäkin shamaani annoin ajatuksilleni siivet lentää korkeammalle kuin yksikään lintu on koskaan lentänyt. Sain olla vapaa arjen kahleista, hetkessä kiinni. Olla vain sen tunteen kanssa, kun tuli poltti ja kutitti hentoisia sääriäni ja kipinät tanssahtelivat ...

Uskotko haaveisiisi?

Kuva
Kaikki ihmiset varmasti haaveilevat, mutta kuinka moni puhuu niistä ääneen. Johtuuko se siitä, ettei niiden uskota, ehkä halutakaan, toteutuvan. Ovatko ne sittenkin romantisointia, ohimenevää päiväunelmointia, kuin todellisia haaveita. Haaveita, joiden toivotaan toteutuvan. Minä sorrun molempiin ja koska nuoruuden ujous on karissut aikapäiviä sitten harteiltani, kerron näistä myös melko avoimesti muille. Olen kuitenkin huomannut, että jostain syystä monet tuntuvat jäävän niihin kiinni, jopa enemmän kuin minä itse ja kenties jopa määrittelevän minua haaveideni kautta. Minulle todelliset haaveet ovat usein asioita, jotka mehustuvat alitajunnan syövereissä kuin marjat Mehu-Maijassa kunnes ovat riittävän kypsiä valumaan ulos. Kyllä, todelliset haaveet toteutuvat aina. Joskaan ne eivät toteutuessaan välttämättä ole lainkaan sitä mitä olen joskus sanoittanut ääneen. Haaveiden kuuluukin elää ja antaa muuttua. Niille pitää antaa tilaa kasvaa ja siivet joilla lentää, jotta ne lopulta leijai...

Vaihtoehto-sosiaalinen?

Kuva
Tein tänään mielenkiintoisen huomion itsestäni. Pidän itseäni hyvinkin sosiaalisena yksilönä, viihdyn hyvin muiden ihmisten seurassa, minun on helppo tutustua uusiin ihmisiin ja ylipäätään tulla juttuun ihmisten kanssa. Toki tarvitsen vastapainoksi ihmisille rutkasi aikaa ilman ihmisiä. Olen niitä ihmisiä, jotka lenkkipolulla tervehtivät kaikkia vastaantulijoita ja jäävät usein suustaan kiinni ventovieraiden ihmisten kanssa. No, minulla on kuitenkin niitä hetkiä, jolloin olen erittäin epäsosiaalinen ja ne on AAMUT! Erikoista siinä mielessä, että olen kuitenkin niin sanotusti ”aamuihminen” eli herään verrattain aikaisin ja nautin suunnattomasti aikaisista aamuista. Sen sijaan iltaisin en jaksa kukkua kovinkaan myöhään. No niin, kun olen aamulenkillä minulle saisi enintään toivottaa huomenet, muttei missään nimessä jäädä juttelemaan. Tiedättekö, kun olen vielä niin syvällä siinä jossain omassa epäsosiaalisuuden kuplassani, ettei suustani kertakaikkiaan tule ulos vielä mitään järkevä...

Valheelliset ajatusmallit

Kuva
Kävin tässä taannoin työhöntulotarkastuksessa ja kuten tapana on, siellä otettiin myös verikokeet. Jännitin tuloksia. Lopulta sain tulokseni, jotka mukailivat mukavasti viitearvoja, paitsi kolesteroli. Se oli hieman koholla. Ei se sinänsä ollut mikään yllätys ja siksi varmasti jännitinkin juuri sitä arvoa eniten. Tiesinhän minä etteivät ruokailutottumuksiani viime aikoina ollut todellakaan olleet mairittelevat, kaikkea muuta. Syy miksi halusin tästä kirjoittaa, ovat kuitenkin ne tunteet ja ajatukset, mitkä ensireaktiona ampuivat sisuksistani täysin yllättäen kuin kylmä luoti taivaalle. Olin pettynyt ja häpeissäni ja mikä yllättävintä, ensimmäinen ajatukseni oli tämä: ”En syö enää ikinä mitään”. Siis mitä ihmettä, miten aikuinen nainen voi, tällä kaikella elämänkokemuksella, edes ajatella näin! Minäpä kerron. Minulle oli aikoinaan täysin normaalia, että juuri kontrolloimalla syömistäni, voin kontrolloida kaikkea. Aivan. Sehän kuulostaa täysin vinksahtaneelta ja sitähän se onkin, mutta ...

Lepo yllättää aina

Kuva
Mietin tänään lenkillä ollessani omia liikuntatottumuksiani. Yleisesti ottaen viikkoni sisältää muutaman tankotanssitreenin lisäksi yhden hassuttelutuokion. Se voi olla korkokengillä pyörähtelyä, liikkuvuusharjoituksia, kahvakuulaa, joogaa, tanssimista tai mitä milloinkin olen vailla. Tämän lisäksi teen päivittäin ainakin yhden pidemmän, noin tunnin mittaisen, lenkin koirieni kanssa. Olen jo jonkin aikaa elänyt tällä kaavalla, mitenkään sitä sen enempää suunnittelematta. Tähän kaavaan kuuluu myös se, että sinne väliin tulee täysin yllättäen viikko, joskus kaksikin viikkoa, jolloin kaikki ns. treenaaminen jää pois. Yhä edelleen, vaikka tiedän, että se viikko tulee, se yllättää minut AINA. Se tapahtui taas. En välttämättä vielä maanantaina, edes tiistaina tiedä, että tämä on taas se viikko kun mielen ja kehon annetaan levätä. Vaikka huomaan siirtäväni viikon ensimmäistä jumppaa mielessäni päivä kerrallaan eteenpäin, en vielä antaudu levon viikolle. Viimeistään keskiviikkona tai torstain...

Kuolisin onnellisena ❤️

Kuva
Minulta kysyttiin tänään: ”Tuntuuko minusta, että elämäni olisi ollut rankkaa?” Jäin pohtimaan tätä. Ajoittain elämässä, kun on tullut oikein kunnolla lunta tupaan, silloin kun olen pyörinyt vastoinkäymisten neulansilmässä löytämättä tietäni ulos, kokenut menetyksiä tai polku edessäni ei ole näyttäytynyt kovinkaan valoisalta, kun mieleni on tehnyt vain ummistaa silmät elämältä, totta helvetissä se on ollut rankkaa. En kuitenkaan koe millään lailla tarpeelliseksi etsiä syitä tai syyllisiä elämäni koettelemuksille, saati kokea katkeruutta eletyistä hetkistä. Oli sekin aika, jolloin oli toisin ja kaikista hanakammin näin syyllisen peilissä. Piiskasin ja ruoskin itseäni joka suunnalta niin lujaa etten enää itsekään tuntenut itseäni ja lopulta tumppasin itseni niin pieneksi tuhkapalloksi maanrakoon, että olihan se, perkeleellisen rankkaa, sieltä nouseminen. Näin jälkikäteen ajateltuna, näen elämäni kuitenkin värikkäänä ja äärimmäisen rikkaana. Olen etuoikeutettu ja onnellinen jokaisesta...

Se oli vaan elämä mikä tapahtui

Kuva
Minulla on ollut jo pitkään halu kirjoittaa, mutten oikein ole löytänyt siihen sopivaa hetkeä. Jotkut kenties tietävätkin, että hautasin osin yritystoimintani ja siirryin palkkatöihin, takaisin siihen yritykseen, mistä kahdeksan vuotta sitten lähdin. Niin sanotusti ympyräni sulkeutui. Olen saanut tuhottoman paljon kysymyksiä miksi jätin yritystoimintani, eikö se kannattanut, miksi luovuin unelmastani. Kun suljin yritykseni oven viimeisen kerran, pillihän siinä tuli ja sain käsiteltäväksi erilaisia tunteita, kuten luopumisen, epäonnistumisen, ikävän, häpeän tunteita. Huomasin jopa miettineeni mitä ihmiset minusta nyt ajattelevat, miten vastuuttomalta ja ailahtelevalta toimintani saattoi näyttää ulkopuolisen silmin. Luovuttaa nyt näin pian, luopua siitä itsenäisyydestä, unelmasta mitä olin tavoitellut ja mitä kohti ottanut askeleita usean vuoden ajan. Mutta tässähän se hauskuus juuri piileekin. Olin isoon ääneen huutanut unelmaani ja lukinnut itseni omien haaveideni kahleisiin supistaen...

Miten sinä rentoudut?

Kuva
Eräs tuttavani jakoi minulle eilen kirjoituksen, jossa käsiteltiin rentoutumista ja palautumista. Sen innoittamana aloinkin pohtia, miten ihmiset yleensä ottaen rentoutuvat! Onko se televisio-ohjelman katselua, viinilasillinen, hyvä kirja, metsälenkki, paikallaan istuminen, hyvä ruoka, hemmotteluhoitoon hakeutuminen vai ehkä kaikkea tätä ja paljon muuta tilanteen mukaan. Tänään aamulenkillä, kuljeskellessani metsäpolkuja koirieni kanssa, tein huomioin, että onpa tainnut omakin rentoutuminen jäädä viime aikoina vähälle huomiolle. Hyvät hyssykät sentään kuinka tukossa tajusinkaan olevani. Monta raskasta työpäivää, paljon treeniä ja ulkopuolisiin ärsykkeisiin heräämisiä öisin ja aikaisin aamusta alkoivat selvästi vaikuttaa kehoon ja mieleen epäsuotuisasti. Aamukahvin jälkeen laskeuduin lattialle ja vääntäydyin ensimmäiseen yin-jooga asanaan rauhallisesti. Kieltämättä jouduin sietämään hieman epämukavuutta aina uuteen asanaan siirtyessäni, kunnes keho ja mieli antoivat periksi. Lopulta, ...

Miten luovuus sinussa näyttäytyy?

Kuva
Tein tässä joku aika sitten huomion, että mitä isommin ja nopeammin onnistun irtautumaan arkisista asioista, työstä, rahahuolista, painostavista aikatauluista, ympäristön aiheuttamista stressitekijöistä, sitä herkemmin luovuus nousee minussa pintaan. Se näyttäytyy minulle siten, että yhtäkkisesti mieleni pulppuaa tarinoita, joita halajan päästä kirjoittamaan paperille, aina kirjaksi asti. Istuin taannoin lentokoneessa, tilassa, missä minulla ei ollut oikeastaan mitään tekemistä, eikä niin ikään mitään mihin vaikuttaa omalla olemassaolollani. Niin jo vain! Tämä samainen, jo pitkän aikaa mielessäni pörrännyt, tarina alkoi kehittyä mielessäni. En ollut osannut tähän varautua, mutta onneksi mieheltäni löytyi ruutuvihko ja kynä, niin pääsin laittamaan pintaan tulvivia ajatuksiani ylös. Tänään mökillä ollessani tein saman huomion. Kävin vielä tänään töissä, josta laskeuduin hyvin nopeasti vapaan viikonlopun viettoon yksin koirieni kanssa. Istuessani tukka pystyssä terassin tuolissa, tarina...

Tuoksuista asiaa

Kuva
Eilen iltalenkillä havahduin siihen, että olin huomaamattani kulkenut ajatuksissani lapsuuden mökkimaisemiin. Tunsin kesän kuumuuden ihollani, pistelevät kivet jalkojeni alla, keveän kiireettömyyden ja ketunleivän kirpsakan maun suussani. Mikä minut näihin maisemiin kuljetti, oli syreenin tuoksu. Sen viettelevä tuoksu toi heti verkkokalvoilleni näyn kauniista syreenipensaasta siinä huussin vieressä. Saatoin kuulla innokkaiden pörriäisten hyörinnän sen ympärillä ja kuulla sukulaisteni iloisen puheensorinan taustalla. Seuraava tuoksu veikin minut mamin ja papan luokse. Sinne satumaiseen mäntymetsään, jossa arvelen mörrimöykkyjen asustelevan niissä pienissä koloissaan kantojen alla. Tämä auringon paahtamien männyn neulasten huumaava tuoksu on tuoksuista taivaallisin mitä tiedän. Se edustaa minulle turvallisuutta, rauhaa, viipyilemistä. Se saa minut haluamaan istahtaa kuivuneiden neulasten peittämälle polulle vain päästäkseni lähemmäs tuota täydellisyyden tunnetta. Tämä laittoi minut m...

Se nainen

Kuva
Havahduin jälleen itseni ääreltä ja olin pakahtua siihen ilon tunteeseen, kun tajusin, että voin olla niin paljon! Voin olla samaan aikaan kaikkea lokeroitumatta yhtään mihinkään. Tai siis niinhän me kaikki voidaan. Ja silti, aivan liian usein törmää siihen uskomukseen, että jos teet näin, et voi tehdä noin ja jos olet tuollainen, et voi olla tällainen. No niin, eli voin siis olla samaan aikaan vaikkapa nuori ja vanha. Voin olla se nainen, joka kulkee vaatekaupassa tuntien perhosia vatsanpohjassaan, vain löytääkseen jotakin kivaa päällepantavaa. Se nainen, joka laittaa maastokuosiset housut jalkaansa ja lähtee metsäretkelle retkikirves repussaan. Se nainen, joka haluaa tanssia yökerhossa technobiittejä basson hakatessa sisuskaluissa. Se nainen, joka istuu kynttilänvalossa punaviinilasi kädessään kuunnellen sielua repivän kaunista musiikkia ja kirjoittaa ajatuksiaan paperille. Se nainen, joka laittaa korkeaakin korkeammat korkokengät jalkaansa ja pyörähtelee tankotanssitangon ympärillä...

Elämä on valintojen valtameri

Kuva
Yllättävän usein ihmiset kummastelevat miten minulla riittää niin paljon virtaa tehdä kaikenlaisia juttuja. Minulta kysytään miten jaksan aina olla niin energinen ja iloinen ja kuinka sosiaalisen median postauksistani oikein huokuu positiivinen energia ja tekemisen meininki. Mutta tiiättekö mitä. Minä uskon, että meissä kaikissa virtaa ihan just sama määrä sitä ihmeellistä elämän energiaa, me vaan tehdään erilaisia asioita. Me valitaan, kukin tahollaan, oma tapamme käyttää sitä ja valitsemme myös sen, paljonko sitä jaamme näkyväksi muille ihmisille. Itse tein oman valintani tuossa jokunen vuosi sitten. Valintani oli, että alan rohkeasti elämään oikeasti oman näköistä elämääni. Mitä se sitten tarkoittaa! No sitä, että teen niitä asioita, mitä haluan tehdä, niitä asioita, mitkä saavat juuri minut kerta toisensa jälkeen sädehtimään ilosta. Samoihin aikoihin päättyi myös vuosikymmeniä kestänyt jumppaaminen sen asian äärellä, mitä joku toinen, joku jossakin, ajattelee siitä mitä minä tee...

Unelmaa vai romantisointia

Kuva
Kirjoitin aiemmin haaveestani maalla asumisesta. Olen pohtinut asiaa hirmuisesti, joka vinkkelistä. Mikä siinä oikeastaan viehättää. Onko se vain todellisuuden romantisointia, arjen pakenemista, irtautumista oravanpyörästä missä en enää edes tunne pyöriväni, oman rauhan, itsensä etsintää vai mitä? Oli mitä oli, niin minullahan on hurjan hyvä mahdollisuus harjoitella tätä maalla asumista mökiltä käsin ja aina kun aikatauluni antavat myöden, näin toiminkin. Noh! Kerta toisensa jälkeen mökillä ollessani, huomaan kysyväni itseltäni yhä hanakammin samaa kysymystä: ”Mitä minun pitäisi tehdä, jotta voisin elää näin?”. Mitä se ”näin eläminen” minulle sitten oikeastaan edes tarkoittaa. Se on sitä, että tunnen olevani osa luontoa, hiljaisuutta, rauhallista elämän virtaa, rytmiä. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä suurempaa ristiriitaa koen kaupungin vilskeen ja luontaisen rytmini välillä, ne eivät tunnu löytävän sopusointua. Kaupungissa ollessani totun siihen kyllä, vaikkei se tunnukaan luonnollis...

Taipuisa keho, taipuisa mieli

Kuva
Minä en ole koskaan ollut mikään voimistelija, ballerina, tanssija. Harrastukseni ovat lähes aina olleet ”voimien mittelöintiä” tavalla tai toisella. Kävin kymmenisen vuotta sitten pyörähtämässä tankotanssitangolla alkeiskurssin verran ja ihastuin lajiin toden teolla heti. Kaikessa kauneudessaan ja haastavuudessaan tankotanssi tuntui lumoavalta. Sen aika minulle ei kuitenkaan ollut silloin. Ehkä mieleni oli vielä yhtä kankea ja tiukka kuin kahvakuulat käsissäni ja käsisiteet nyrkkeilyhanskojeni alla. Vuosi sitten löysin tankotanssin uudelleen. Ihastukseni ei ollut näiden vuosien aikana laantunut yhtään. Edelleen koin saman lumoutumisen tunteen jo ensimmäisten haparoivien pyörähdysten tuoksinnassa. Olin hurmioitunut lajin hienoudesta, moninaisuudesta, mahdollisuuksista ja haastavuudesta. Olen tankoillut nyt vuoden ajan täysin epäsäännöllisesti, koska elämä! Ja kuitenkin, se on saanut kehoni ja mieleni taipumaan niin moneen suuntaan, etten tiennyt suuntia edes olevan niin montaa. Tämä ...

Ollako ylpeä vai nöyrä

Kuva
Tulipa mieleeni asia nimeltään ylpeys. Liiallista ylpeyttä pidetään yleisesti ottaen melko kehnona ominaisuutena. Se luokitellaan usein yhteen itsekeskeisyyden, kovuuden, koppavuuden ja muista piittaamattomuuden kanssa. Onko se kuitenkaan sitä! Mitäpä jos se onkin vain kateellisten panettelua. Jospa se onkin vain hyvin pärjäävien ihmisten kadehtimista. Jospa ylpeys onkin itsensä arvostamista, välittämistä itsestään. Sen sijaan nöyryys mielletään ominaisuuksista kauneimmaksi. Se on empaattista, vaatimatonta, yhdistävää ja välittävää. Miksei itsestään ylpeä ihminen voisi samanaikaisesti olla kaikkea tätä. Eikö nöyryys ja ylpeys voi kulkea samassa paketissa. Ja missä kulkee raja näiden kahden välillä. Kuka sen määrittelee ja miten, ja mitä siellä välimaastossa sitten on, kenties jotakin määrittelemätöntä ”normaalia”. Entäpä milloin nöyryys sitten kääntyykin itseään vastaan ja nöyrä muuttuu kynnysmatoksi rohkeampien edessä, köyhyydeksi, ehkä jopa ujoudeksi tai yksinäisyydeksi. Entäpä yl...

Puhdas koti

Kuva
Jo nuorena aikuisena olin suorastaan neuroottinen siivoamisen suhteen. Muistan kuinka ystäväni hihittelivät minulle, kun minä hinkkasin vessan lattioita pienen pienellä hankaussienellä varmistaakseni lattioiden puhtauden joka ikiseltä millimetriltä. Edes koirat taloudessani tai lapseni syntymä eivät latistaneet intoani. Minulle oli hyvin tärkeää, että kotini on aina puhdas ja siisti. Tämä toi minulle mielenrauhan. En olisi voinut kuvitellakaan, että pystyisin rentoutumaan kaaoksen keskellä. Muistan jonkun sanoneen, että liian siisti koti kielii elämättömästä elämästä. Voihan se näinkin olla, että on ikäänkuin liikaa aikaa nuolla kynnyslistoja, jos elämässä ei tapahdu paljon muuta. Mutta onko se välttämättä huono asia jos haluat työntää imurin suulakkeen kodin pienimpäänkin nurkkaan varmistaaksesi pölyjen katoamisen sieltäkin. Ehkä me ihmiset vaan ollaan tässäkin erilaisia. No, sitten tapahtui elämä ja tänä päivänä minäkin osaan jo rentoutua ulkoisista seikoista riippumatta. Yhä edelle...

Koirani, Pada ja Lola

Kuva
Mietin tässä yhtenä päivänä, kuinka paljon iloa koirani minun elämääni tuovat. Heti ensimmäisenä aamulla, kun avaan silmäni, ne tapittavat minua siinä onnellisen näköisinä. Siitä sitä sitten mennään yhdessä vessaan valmistautumaan aamulenkille. Aamulenkillä näiden kahdeksan pienen tassun teputus rinnallani saavat hymyn huulilleni kelistä ja kellonajasta riippumatta. Kun tulemme takaisin kotiin, alkaa sukkien varasteluleikki kahvinkeiton ohessa, joka päättyy luiden rouskeeseen tai jonkin älypelin kanssa pusaamiseen. Jo tässä vaiheessa, nämä pienet tinttarat ovat tuoneet sydämeeni niin paljon iloa ja rakkautta, että enhän minä voi olla mitään muuta kuin hyvällä tuulella. Parhaimmillaan jatkamme päivän kulkua tiiviisti yhdessä. Kävelemme hoitolalle ja se riemu mikä näistä karvalapsista kumpuaa, kun ne pääsevät mukaan arkisiin askareihini, on jälleen kerran niin tarttuvaa ja tehokasta mielihyvähormonin nostattajaa, että hyvä mieleni säilyy taatusti läpi päivän. Meillä on niin paljon opitta...

Oma paikka

Kuva
Tiedättekö sen ilmiön, kun kotona jokaiselle perheenjäsenelle muovaantuu ikäänkuin sanattoman sopimuksen myötä ne ”omat paikkansa”. Näin se on ollut minunkin perheessäni. Minulla on aina ollut oma paikkani ruokapöydässä, sohvalla, vaatehuoneessa, kenkäkaapissa, vessan pyyhekoukuissa ja jopa autossa silloin, kun olemme koko perheen voimin matkustaneet. KUNNES! Muutimme hyvin pieneen asuntoon ja sen myötä ne ”omat paikat” katosivat. Noin vaan, kuin tuhka tuuleen, puff! Olemme kuin villissä lännessä, irtolaisina omassa kodissamme, paikattomina. Hauskan tästä harmittomasta juurettomuudestamme tekee tämä. Meillä on kyllä kaksi nojatuolia ja sohva, mutta me kaikki haluamme ”omaksi paikaksemme” juuri sen pienen sohvan vasemman nurkan. Miksi ihmeessä? On kuin kävisimme hiljaista taistelua juuri tästä kyseisestä paikasta. Yritämme sekoittaa rutiinejamme niin, että olisimme mahdollisimman harvoin siinä tilanteessa, jolloin olemme pakotettuja jonottamaan vuoroamme tuolle häikäisevän upealle paik...

Pienet teot ovat suurimpia

Kuva
Tapahtuipa tässä taannoin. Olin tekemässä jalkahoitoa kotikäyntinä. Hoidon päätteeksi hieroin voidetta muistisairaan asiakkaani jalkoihin, kun hän hyvin spontaanisti huudahti silmät sädehtien, täysin yllättäen: ”Mää rakastan sua!” Olipa upea muistutus siitä miten tärkeää on toisen ihmisen huomioiminen, kosketus, läsnäolo ja välittäminen. En usko, että asiakkaani huudahdus oli tarkoitettu romanttiseksi tai isälliseksi tunteiden palon osoitukseksi, jos henkilökohtaisesti minulle lainkaan. Pikemminkin koin, että asiakkaani tuli nähdyksi ja kuulluksi, hän tunsi olonsa turvalliseksi ja hänellä oli hyvä olla. Hän oli onnellinen siinä hetkessämme. Miten pienin teoin me voimme luoda näitä suuria, upeita tunteita ja miten usein juuri ne pienet teot unohtuvat. Keskitymme kukin tahoillamme johonkin tärkeään tehtäväämme, säntäilemme paikasta toiseen silmät suljettuina ja käännämme katseemme mielummin kännykkään tai maahan, kun toiseen ihmiseen. Vaikka. Miten helppoa on hymyillä vastaantulijalle ...

Haasteilla on aina annettavaa

Kuva
Mietin tässä oltuani lähes kaksi viikkoa flunssan kourissa neljän seinän sisällä, että mitähän annettavaa tälläkin haasteella oli. Niinä hetkinä, kun pöpö jylläsi pahimmillaan ja minä vain nukuin, en nähnyt tilanteessa juuri mitään positiivista. Lukuunottamatta läheisiäni ja heidän huolenpitoaan. Myös koirani tuntuivat ottaneen noina päivinä vahvat lohduttajan roolit kantaakseen. Kehoni toimi sankarillisesti. Se taisteli tunkeutujaa vastaan onnistuen lopulta nujertamaan sitkeän viruksen. Aivan käsittämättömän upea juttu! Olen äärimmäisen onnellinen siitä, että kehoni toimii näin. Se toimii ilman, että minun pitäisi ajatuksen tasolla ohjata sitä oikeaan suuntaan. Kaikki vaan tapahtuu täysin automaattisesti. Pahimman vaiheen jälkeen, luovuus alkoi yllättäen kukkia. Kuten se niin usein tekee, kun kaikki arkinen kiire elämästäni poistuu ja minut ikään kuin pakotetaan pysähtymään ja rauhoittumaan. Kalenterini oli buukattu täyteen, yli äyräiden, ja yhtäkkiä minun pitikin tyhjentää se kokona...

Irtaudu uskomuksista

Kuva
Oli aika jolloin jännitin lähettää sähköpostia asiakkaalle. Tarkistin tekstini useaan kertaan mahdollisten virheiden varalta. Enhän halunnut häpäistä itseäni kirjoitusvirheellä tai vääränlaisella muotoilulla. Olin hyvin tarkka siitä, että jokainen luomani asiakirja oli asetusten mukainen, sisennyksineen ja riviväleineen. Suorastaan kiehuin nähdessäni huolimattomasti luotuja dokumentteja, liian mutkikkaita mainoslauseita tai erilaisilla tekstityyleillä konstailevia kirjelmiä. Joskus mietin, että kumpusiko tämä oikeassa olemisen orjallisuus kenties kouluajoilta. Olenhan sitä ikäluokkaa, jolta vielä edellytettiin, että kaunokirjaimet ulottuivat riviltä toiselle. Niitä tarkasteltiin monesta eri vinkkelistä opettajan taholta, niiden sulavuutta ja liikekieltä arvosteltiin ja niiden harjoittelemiseen käytettiin hurjan paljon aikaa. En usko. Pikemminkin uskon saaneeni erinomaiset eväät koulusta voidakseni olla toistakymmentä vuotta säntillinen sihteeri oikein laadittujen asiakirjojeni kanssa....

Mitä sulle kuuluu?

Kuva
Sanotaan, että vatsassa sijaitsevat toiset aivomme. Olen tästä täysin samaa mieltä. Olenhan itsekin hyvin herkkä aistimaan, tiedostamaan, elämään juuri vatsallani kaikki tunnetilat, jännityksen, stressin, uhkaavan vaaran, pelon, ilon, surun, innostuksen. Usein vatsani ”tietää” asiat ennen kuin ne edes iskostuvat tajuntaani. Vatsaani ruokkiva ravinto, ruoka, on minun elämässäni näytellyt jättiläismäistä roolia vuosikymmeniä. Voitteko kuvitella, että vasta joitain vuosia sitten, lopetettuani kehoni raiskaamisen liiallisella urheilulla ja alkaessani syödä vapaasti ensimmäistä kertaa elämässäni ilman minkäänlaisia ohjeita, kuureja, jonkun viisaamman neuvoja, ruokavalioita, lisäravinteita, pääsin sinuiksi oman kehoni kanssa ja irtauduin vatsavaivoistani. En tietenkään tarkoita, että kaikki neuvot, ohjeet, lisäravinteet olisivat pahasta, kunhan vain ensin ymmärtää itseään. Pystyäkseni kuuntelemaan kehoni tarpeita, se vaati minulta kuitenkin todellista hiljentymistä itseni äärelle, hyväksym...

Pakotettu hiljaisuus

Kuva
Olen kärsinyt nyt kuudetta päivää todella lamauttavasta kurkkukivusta, joka eilen illalla pakotti minut lopullisesti vaikenemaan, ääntä ei enää tullut ja yrityskin puhua teki niin kipeää, että olin suosiolla hiljaa. Minähän nautin lähtökohtaisesti hiljaisuudesta, joten ei ongelmaa. Paitsi, että. Nyt kuitenkin huomasin, että minähän puhun kokoajan ja jos en puhu, niin vähintäänkin hyräilen. Perheessäni on kyllä muodostunut yleiseksi vitsiksi se, että puhun usein itsekseni. En kuitenkaan ole tajunnut kuinka paljon minä puhun! Minä, joka olen aina ollut pikemminkin se hiljainen tyttö. Aamulla minulla olisi ollut niin paljon sanottavaa koirillenikin, jotka tulivat innoissaan herättämään minua aamulenkkinsä jälkeen. Mutta siinä me sitten vaan napitimme toisiamme hiljaisuudessa. Erinomainen muistutus minulle siitä, että aina ei tarvita sanoja, joskus pelkkä läsnäolo riittää. Puhumattomuus saa minut miettimään myös niitä ihmisiä, jotka asuvat yksin, jotka eivät ole kontaktissa muihin ihmis...

Liike vai lepo

Kuva
Mistä tietää milloin keho ja mieli kaipaavat liikettä ja milloin lepoa! Jokunen vuosi sitten en olisi osannut edes miettiä moista. Olin useimmiten jo valmiiksi ylikierroksilla lähtiessäni urheilemaan. Tämä puolestaan johti siihen, että mitä kovemmilla kierroksilla henkisesti ja fyysisesti kävin, sitä raskaamman liikunnan pariin haikailin ja hakeuduin. Kaivoin esiin kahvakuulat, laitoin nyrkkeilyhanskat käteeni tai lähdin juoksulenkille. Virhe. Juuri näinä hetkinä minun olisi pitänyt laskeutua joogamatolleni ja rauhoittua. Vasta nyt useiden kymmenien, satojen, jopa tuhansien samankaltaisten erehdysten jälkeen olen oppinut lukemaan kehoni ja mieleni merkkejä tunnistaakseni milloin on liikkeen, milloin levon aika. Toistin tätä epäsuotuisaa kaavaani kuitenkin niin pitkään, että yhä edelleenkin saatan löytää itseni haikailemasta kovatempoisesta liikunnasta juuri silloin kun olen todella väsynyt ja onnistunut aikatauluttamaan itseni ulos harrasteistani. Mistä se sitten johtuu, että mieli ...

Metsän suojassa

Kuva
Lähdin tässä hiljan totutusti koirieni kanssa aamulenkille. Ulkona oli hirmuinen lumimyrsky. Ihmiset pitelivät kiinni hupuistaan ja tamppasivat omia polkujaan katseet maahan käännettyinä. Koko Kaleva tuntui käsinkosketeltavan kaoottiselta autojen sinkoillessa lunta pöllyttäen sinne tänne ja ihmisten kiirehtiessä pois myrskyn silmästä. Kukaan ei katsonut kohti toista olentoa, ei edes huomannut muita ympärillään ja silti kaikkia kulkijoita tuntui yhdistävän tämä sama kiireisen tunnelman luoma verkosto, jossa kaaos tarttui ihmisestä toiseen. Pääsin metsäpolulle ja kaikki pysähtyi. Lumimyrsky laantui, kiire loppui, myrskystä ja kaaoksesta ei ollut tietoakaan, jopa koirani rauhoittuivat. Olimme turvassa metsän suojassa. Autot ja ihmiset vielä kuuluivat ja näkyivät polulle, mutta katsoin niitä nyt etäämmältä. En ollut itse enää osa sitä kiireen verkostoa. Aivan kuin metsän ja muun maailman välille olisi laskeutunut suojaisa verho, joka erotti ne lempeästi toisistaan. Niinpä. Minulle metsä o...

Tuuli

Kuva
Viime päivät ovat olleet kovin tuulisia. Niin oli tänäkin aamuna, kun lähdin aamulenkille. Se laittoi minut tarkastelemaan tuntemuksiani. Huomasin nauttivani siitä, että tuuli tuntui joka puolella kehoani, ”hapetti” minut sisältä ja ulkoa. Oli aika, kun en voinut sietää tuulta. Mitä kovempi tuuli kävi, sitä kiukkuisempi minä olin. Tuolloin yritin kyllä tykätä tuulesta, koska kuulemani mukaan jo kymmenen minuutin kävelyllä tuulisella säällä, oli puhdistava ja rauhoittava vaikutus. Taisin olla aika tukossa, koska minä en todellakaan kokenut sitä millään lailla rauhoittavaksi, saati puhdistavaksi. Tuuli sai minut pikemminkin raivostumaan. Se oli ärsyttävä elementti, joka vain onnistui sotkemaan tukkani ja meikkini, sai minut palelemaan entistä enemmän ja teki levottomaksi. En voinut ymmärtää miten muut ihmiset nauttivat kesähelteellä tuulen vilvoittavasta vaikutuksesta, minusta se oli kamalaa. No, milloin tuulesta tulikin ystävä vihollisen sijaan? Mikä on muuttunut, että tuulesta on tul...

Puoliksi tyhjä vai puoliksi täysi

Kuva
Miksi lähtökohtaisesti ajatellaan, että jos miellät kupin puoliksi tyhjäksi täyden sijaan, ajattelet negatiivisesti ja toisinpäin mieltäessäsi pääset positiivisesti ajattelevien listalle. Eikö se riipu täysin katsantokannasta ja siitä mikä on tavoitteesi, tyhjä vai täysi kuppi. Tyhjä kuppi voi merkitä uuden alkua, kenties uutta kupillista. Aivan kuten täysi kuppi voi merkitä samanaikaisesti uuden aloittamista, mutta myös vaaraa kupin läikkymisestä yli, mikä sitten taas mielletäänkin negatiiviseksi asiaksi. Voisiko kuppi olla siis vain puolillaan!

Kerrostaloelämää

Kuva
Minulle nousee aika ajoin pintaan ajatus maalla asumisesta, luonnon läheisyydestä, hiljaisuudesta, tilan tuntemisesta ympärilläni. Totta puhuakseni, haaveilen siitä hyvin usein ja se siintää tavoitteenani tuolla jossain edessäpäin. Mitä enemmän ajattelen kaupunkiasumista, sen hullunkurisemmalta se alkaa tuntua. Ajatelkaa nyt! Me asutaan betonilaatikoissa, joissa jokaisella ihmisellä tai perheellä on oma tarkkaan määritelty tilansa. Siellä tapahtuvaa elämää säätelee osin jonkun ulkopuolisen luomat säännöt. Saatamme elää vuosikymmeniä meille täysin ventovieraan ihmisen alakerrassa, naapurissa, yläkerrassa. Emme välttämättä koskaan tutustu tähän ihmiseen, vaikka meillä on yhteinen ulko-ovi, pelisäännöt ja matontamppauspaikka. Meillä saattaa olla jopa yhteinen pesukone ja sauna, emmekä silti koskaan saa tietää naapurin Pentin tai Liisan etunimeä. He ovat meille vain sukunimi alaoven viereisellä taululla. Saatamme tunnistaa heidät heidän rutiineistaan. Tiedämme milloin Liisa lähtee töihi...

Rutiineista turvallisuudentunnetta vai ahdistusta

Kuva
Sanotaan, että rutiinit ovat tärkeitä ja lisäävät turvallisuudentunnetta. Rutiinien kautta elämästä tulee ennakoitavaa, kevyttä ja helppoa. Näinhän se on, mutta voivatko rutiinit olla myös ahdistavia ja haitallisia, ja kuka sen määrittelee missä kulkee haitallisuuden ja hyödyllisyyden raja. Mistä tietää, että omien rutiinien motiivit ovat oikeat. Minulla on aina ollut paljon rutiineja. Koen ne pääasiassa juuri rauhoittaviksi ja hyvinvointiani edistäviksi. Saatan jopa toden teolla kimpaantua jos joku asia rikkoo niitä. Välillä toki myös väsyn niihin ja koen ne vain turhaksi saman toistamiseksi päivästä toiseen. Kuitenkin, huomaan voivani niiden kautta hyvin ja niistä poiketessani, suistun raiteiltani hyvin nopeasti ja kehoni menee välittömästi epätasapainoon. Totta hitossa myös minulla on ollut myös paljon haitallisia rutiineja elämäni varrella. Esimerkiksi anivarhainen, rutiiniksi muodostunut, juoksulenkki. Ajatus aamulenkistä tietysti kuulostaa hyvinkin terveelliseltä, mutta e...

Elämä ilman aikatauluja?

Kuva
Toisinaan pelkkä ”aikataulu” sanana voi luoda tunteen kiireestä, mutta mitäpä olisi elämä ilman aikatauluja? Joskus minäkin luulin haluavani elää ilman niitä, lillua vaan hetkestä toiseen. Saatan vieläkin toisinaan todeta, että ”Onpa ihanaa, kun on päivä ilman aikatauluja”. Tosiasiassa minä kuitenkin rakastan aikatauluja. Niitä on ihana luoda, fiilistellä, elää, odottaa, muistella. Elämässä kun on samanaikaisesti paljon erilaisia asioita joita haluaa tehdä, on opeteltava laittamaan niitä tärkeysjärjestykseen. Aivan! Tämä ei kuitenkaan koskaan ole kuulunut minun vahvuuksiini yksityiselämän puolella, koska juuri se elämisen moninaisuus on aina ollut minulle se elämän pihvi ja parasta on, kun sitä pihviä voi pureskella joka suunnasta nautiskellen ilman sen suurempaa suunnitelmaa. Nyt kuitenkin huomaan jumppaavani kalenterini äärellä tämän tästä. Ohjatuissa tankotanssitreeneissä en ole pariin kuukauteen käynyt, koska olen aikatauluttanut itseni niistä ulos. Olen aina rakastanut yksin t...

Tasapaino

Kuva
Aamulla keho tuntui vielä vähän tahmealta alkuviikon räkätaudin jäljiltä. Toisin kuin mieli, joka jo iloisena soljui paikasta toiseen ja tuppautui alvariinsa kehon edelle tekemään "kaikenlaista". Näihin hetkiin minulla toimii parhaiten rauhallinen, oman kehon ehdoilla etenevä, liikehdintä. Se toimii lähes aina ja palauttaa kehon ja mielen tasapainon nopeasti takaisin raiteilleen. Nyt me vissiin kuljetaan yhtä matkaa loppupäivä, keho ja mieli.