Elämän kuuluu tuntua

Mietin tässä oltuani lähes kaksi viikkoa flunssan kourissa neljän seinän sisällä, että mitähän annettavaa tälläkin haasteella oli. Niinä hetkinä, kun pöpö jylläsi pahimmillaan ja minä vain nukuin, en nähnyt tilanteessa juuri mitään positiivista. Lukuunottamatta läheisiäni ja heidän huolenpitoaan. Myös koirani tuntuivat ottaneen noina päivinä vahvat lohduttajan roolit kantaakseen. Kehoni toimi sankarillisesti. Se taisteli tunkeutujaa vastaan onnistuen lopulta nujertamaan sitkeän viruksen. Aivan käsittämättömän upea juttu! Olen äärimmäisen onnellinen siitä, että kehoni toimii näin. Se toimii ilman, että minun pitäisi ajatuksen tasolla ohjata sitä oikeaan suuntaan. Kaikki vaan tapahtuu täysin automaattisesti. Pahimman vaiheen jälkeen, luovuus alkoi yllättäen kukkia. Kuten se niin usein tekee, kun kaikki arkinen kiire elämästäni poistuu ja minut ikään kuin pakotetaan pysähtymään ja rauhoittumaan. Kalenterini oli buukattu täyteen, yli äyräiden, ja yhtäkkiä minun pitikin tyhjentää se kokona...

Oli aika jolloin jännitin lähettää sähköpostia asiakkaalle. Tarkistin tekstini useaan kertaan mahdollisten virheiden varalta. Enhän halunnut häpäistä itseäni kirjoitusvirheellä tai vääränlaisella muotoilulla. Olin hyvin tarkka siitä, että jokainen luomani asiakirja oli asetusten mukainen, sisennyksineen ja riviväleineen. Suorastaan kiehuin nähdessäni huolimattomasti luotuja dokumentteja, liian mutkikkaita mainoslauseita tai erilaisilla tekstityyleillä konstailevia kirjelmiä. Joskus mietin, että kumpusiko tämä oikeassa olemisen orjallisuus kenties kouluajoilta. Olenhan sitä ikäluokkaa, jolta vielä edellytettiin, että kaunokirjaimet ulottuivat riviltä toiselle. Niitä tarkasteltiin monesta eri vinkkelistä opettajan taholta, niiden sulavuutta ja liikekieltä arvosteltiin ja niiden harjoittelemiseen käytettiin hurjan paljon aikaa. En usko. Pikemminkin uskon saaneeni erinomaiset eväät koulusta voidakseni olla toistakymmentä vuotta säntillinen sihteeri oikein laadittujen asiakirjojeni kanssa....

Sanotaan, että vatsassa sijaitsevat toiset aivomme. Olen tästä täysin samaa mieltä. Olenhan itsekin hyvin herkkä aistimaan, tiedostamaan, elämään juuri vatsallani kaikki tunnetilat, jännityksen, stressin, uhkaavan vaaran, pelon, ilon, surun, innostuksen. Usein vatsani ”tietää” asiat ennen kuin ne edes iskostuvat tajuntaani. Vatsaani ruokkiva ravinto, ruoka, on minun elämässäni näytellyt jättiläismäistä roolia vuosikymmeniä. Voitteko kuvitella, että vasta joitain vuosia sitten, lopetettuani kehoni raiskaamisen liiallisella urheilulla ja alkaessani syödä vapaasti ensimmäistä kertaa elämässäni ilman minkäänlaisia ohjeita, kuureja, jonkun viisaamman neuvoja, ruokavalioita, lisäravinteita, pääsin sinuiksi oman kehoni kanssa ja irtauduin vatsavaivoistani. En tietenkään tarkoita, että kaikki neuvot, ohjeet, lisäravinteet olisivat pahasta, kunhan vain ensin ymmärtää itseään. Pystyäkseni kuuntelemaan kehoni tarpeita, se vaati minulta kuitenkin todellista hiljentymistä itseni äärelle, hyväksym...

Olen kärsinyt nyt kuudetta päivää todella lamauttavasta kurkkukivusta, joka eilen illalla pakotti minut lopullisesti vaikenemaan, ääntä ei enää tullut ja yrityskin puhua teki niin kipeää, että olin suosiolla hiljaa. Minähän nautin lähtökohtaisesti hiljaisuudesta, joten ei ongelmaa. Paitsi, että. Nyt kuitenkin huomasin, että minähän puhun kokoajan ja jos en puhu, niin vähintäänkin hyräilen. Perheessäni on kyllä muodostunut yleiseksi vitsiksi se, että puhun usein itsekseni. En kuitenkaan ole tajunnut kuinka paljon minä puhun! Minä, joka olen aina ollut pikemminkin se hiljainen tyttö. Aamulla minulla olisi ollut niin paljon sanottavaa koirillenikin, jotka tulivat innoissaan herättämään minua aamulenkkinsä jälkeen. Mutta siinä me sitten vaan napitimme toisiamme hiljaisuudessa. Erinomainen muistutus minulle siitä, että aina ei tarvita sanoja, joskus pelkkä läsnäolo riittää. Puhumattomuus saa minut miettimään myös niitä ihmisiä, jotka asuvat yksin, jotka eivät ole kontaktissa muihin ihmis...

Mistä tietää milloin keho ja mieli kaipaavat liikettä ja milloin lepoa! Jokunen vuosi sitten en olisi osannut edes miettiä moista. Olin useimmiten jo valmiiksi ylikierroksilla lähtiessäni urheilemaan. Tämä puolestaan johti siihen, että mitä kovemmilla kierroksilla henkisesti ja fyysisesti kävin, sitä raskaamman liikunnan pariin haikailin ja hakeuduin. Kaivoin esiin kahvakuulat, laitoin nyrkkeilyhanskat käteeni tai lähdin juoksulenkille. Virhe. Juuri näinä hetkinä minun olisi pitänyt laskeutua joogamatolleni ja rauhoittua. Vasta nyt useiden kymmenien, satojen, jopa tuhansien samankaltaisten erehdysten jälkeen olen oppinut lukemaan kehoni ja mieleni merkkejä tunnistaakseni milloin on liikkeen, milloin levon aika. Toistin tätä epäsuotuisaa kaavaani kuitenkin niin pitkään, että yhä edelleenkin saatan löytää itseni haikailemasta kovatempoisesta liikunnasta juuri silloin kun olen todella väsynyt ja onnistunut aikatauluttamaan itseni ulos harrasteistani. Mistä se sitten johtuu, että mieli ...

Lähdin tässä hiljan totutusti koirieni kanssa aamulenkille. Ulkona oli hirmuinen lumimyrsky. Ihmiset pitelivät kiinni hupuistaan ja tamppasivat omia polkujaan katseet maahan käännettyinä. Koko Kaleva tuntui käsinkosketeltavan kaoottiselta autojen sinkoillessa lunta pöllyttäen sinne tänne ja ihmisten kiirehtiessä pois myrskyn silmästä. Kukaan ei katsonut kohti toista olentoa, ei edes huomannut muita ympärillään ja silti kaikkia kulkijoita tuntui yhdistävän tämä sama kiireisen tunnelman luoma verkosto, jossa kaaos tarttui ihmisestä toiseen. Pääsin metsäpolulle ja kaikki pysähtyi. Lumimyrsky laantui, kiire loppui, myrskystä ja kaaoksesta ei ollut tietoakaan, jopa koirani rauhoittuivat. Olimme turvassa metsän suojassa. Autot ja ihmiset vielä kuuluivat ja näkyivät polulle, mutta katsoin niitä nyt etäämmältä. En ollut itse enää osa sitä kiireen verkostoa. Aivan kuin metsän ja muun maailman välille olisi laskeutunut suojaisa verho, joka erotti ne lempeästi toisistaan. Niinpä. Minulle metsä o...

Viime päivät ovat olleet kovin tuulisia. Niin oli tänäkin aamuna, kun lähdin aamulenkille. Se laittoi minut tarkastelemaan tuntemuksiani. Huomasin nauttivani siitä, että tuuli tuntui joka puolella kehoani, ”hapetti” minut sisältä ja ulkoa. Oli aika, kun en voinut sietää tuulta. Mitä kovempi tuuli kävi, sitä kiukkuisempi minä olin. Tuolloin yritin kyllä tykätä tuulesta, koska kuulemani mukaan jo kymmenen minuutin kävelyllä tuulisella säällä, oli puhdistava ja rauhoittava vaikutus. Taisin olla aika tukossa, koska minä en todellakaan kokenut sitä millään lailla rauhoittavaksi, saati puhdistavaksi. Tuuli sai minut pikemminkin raivostumaan. Se oli ärsyttävä elementti, joka vain onnistui sotkemaan tukkani ja meikkini, sai minut palelemaan entistä enemmän ja teki levottomaksi. En voinut ymmärtää miten muut ihmiset nauttivat kesähelteellä tuulen vilvoittavasta vaikutuksesta, minusta se oli kamalaa. No, milloin tuulesta tulikin ystävä vihollisen sijaan? Mikä on muuttunut, että tuulesta on tul...

Miksi lähtökohtaisesti ajatellaan, että jos miellät kupin puoliksi tyhjäksi täyden sijaan, ajattelet negatiivisesti ja toisinpäin mieltäessäsi pääset positiivisesti ajattelevien listalle. Eikö se riipu täysin katsantokannasta ja siitä mikä on tavoitteesi, tyhjä vai täysi kuppi. Tyhjä kuppi voi merkitä uuden alkua, kenties uutta kupillista. Aivan kuten täysi kuppi voi merkitä samanaikaisesti uuden aloittamista, mutta myös vaaraa kupin läikkymisestä yli, mikä sitten taas mielletäänkin negatiiviseksi asiaksi. Voisiko kuppi olla siis vain puolillaan!

Minulle nousee aika ajoin pintaan ajatus maalla asumisesta, luonnon läheisyydestä, hiljaisuudesta, tilan tuntemisesta ympärilläni. Totta puhuakseni, haaveilen siitä hyvin usein ja se siintää tavoitteenani tuolla jossain edessäpäin. Mitä enemmän ajattelen kaupunkiasumista, sen hullunkurisemmalta se alkaa tuntua. Ajatelkaa nyt! Me asutaan betonilaatikoissa, joissa jokaisella ihmisellä tai perheellä on oma tarkkaan määritelty tilansa. Siellä tapahtuvaa elämää säätelee osin jonkun ulkopuolisen luomat säännöt. Saatamme elää vuosikymmeniä meille täysin ventovieraan ihmisen alakerrassa, naapurissa, yläkerrassa. Emme välttämättä koskaan tutustu tähän ihmiseen, vaikka meillä on yhteinen ulko-ovi, pelisäännöt ja matontamppauspaikka. Meillä saattaa olla jopa yhteinen pesukone ja sauna, emmekä silti koskaan saa tietää naapurin Pentin tai Liisan etunimeä. He ovat meille vain sukunimi alaoven viereisellä taululla. Saatamme tunnistaa heidät heidän rutiineistaan. Tiedämme milloin Liisa lähtee töihi...

Sanotaan, että rutiinit ovat tärkeitä ja lisäävät turvallisuudentunnetta. Rutiinien kautta elämästä tulee ennakoitavaa, kevyttä ja helppoa. Näinhän se on, mutta voivatko rutiinit olla myös ahdistavia ja haitallisia, ja kuka sen määrittelee missä kulkee haitallisuuden ja hyödyllisyyden raja. Mistä tietää, että omien rutiinien motiivit ovat oikeat. Minulla on aina ollut paljon rutiineja. Koen ne pääasiassa juuri rauhoittaviksi ja hyvinvointiani edistäviksi. Saatan jopa toden teolla kimpaantua jos joku asia rikkoo niitä. Välillä toki myös väsyn niihin ja koen ne vain turhaksi saman toistamiseksi päivästä toiseen. Kuitenkin, huomaan voivani niiden kautta hyvin ja niistä poiketessani, suistun raiteiltani hyvin nopeasti ja kehoni menee välittömästi epätasapainoon. Totta hitossa myös minulla on ollut myös paljon haitallisia rutiineja elämäni varrella. Esimerkiksi anivarhainen, rutiiniksi muodostunut, juoksulenkki. Ajatus aamulenkistä tietysti kuulostaa hyvinkin terveelliseltä, mutta e...

Toisinaan pelkkä ”aikataulu” sanana voi luoda tunteen kiireestä, mutta mitäpä olisi elämä ilman aikatauluja? Joskus minäkin luulin haluavani elää ilman niitä, lillua vaan hetkestä toiseen. Saatan vieläkin toisinaan todeta, että ”Onpa ihanaa, kun on päivä ilman aikatauluja”. Tosiasiassa minä kuitenkin rakastan aikatauluja. Niitä on ihana luoda, fiilistellä, elää, odottaa, muistella. Elämässä kun on samanaikaisesti paljon erilaisia asioita joita haluaa tehdä, on opeteltava laittamaan niitä tärkeysjärjestykseen. Aivan! Tämä ei kuitenkaan koskaan ole kuulunut minun vahvuuksiini yksityiselämän puolella, koska juuri se elämisen moninaisuus on aina ollut minulle se elämän pihvi ja parasta on, kun sitä pihviä voi pureskella joka suunnasta nautiskellen ilman sen suurempaa suunnitelmaa. Nyt kuitenkin huomaan jumppaavani kalenterini äärellä tämän tästä. Ohjatuissa tankotanssitreeneissä en ole pariin kuukauteen käynyt, koska olen aikatauluttanut itseni niistä ulos. Olen aina rakastanut yksin t...

Aamulla keho tuntui vielä vähän tahmealta alkuviikon räkätaudin jäljiltä. Toisin kuin mieli, joka jo iloisena soljui paikasta toiseen ja tuppautui alvariinsa kehon edelle tekemään "kaikenlaista". Näihin hetkiin minulla toimii parhaiten rauhallinen, oman kehon ehdoilla etenevä, liikehdintä. Se toimii lähes aina ja palauttaa kehon ja mielen tasapainon nopeasti takaisin raiteilleen. Nyt me vissiin kuljetaan yhtä matkaa loppupäivä, keho ja mieli.

Teepussilla oli tänään varsin painavaa sanottavaa, "Onni ei voi tulla luoksesi, jos et tiedä kuka olet". No näinhän se on. Jos et tunne itseäsi, on vissiin aika vaikea tietää mitä oma onnikaan on? Toisaalta voiko onni tuoda tullessaan ymmärryksen siitä kuka olet? Vai onko se aina niin, että niin kauan kun olet eksyksissä, olet onneton? En usko. Ps. Alakuvassa mun torstaipäivän tuplaonnet ❤❤

  Koska ihmisten tarinat ovat kiehtovia Olin ahkera, väsymätön suorittaja, joka suunnalta itsensä loppuun polttanut miellyttäjä, toisten tarpeiden tyydyttäjä, itselleen vieras, nelikymppinen nainen. Olin tätä kaikkea aina siihen päivään saakka, kunnes elämä alkoi tuntua siltä, ettei se enää ole kivaa. En enää halunnut jatkaa sitä niin. Joten pysähdyin ja annoin elämän tulla ja sehän tuli! Elämän kuuluu tuntua ja se tuntui. Se tuntui yhtäkkiä tarkoituksettomalta, vieraalta, pahalta, uuvuttavalta, surulliselta, tylsältä, järjettömältä, väsyttävältä, päämäärättömältä.  Aika oli siis koittanut. Oli lähdettävä pohtimaan elämää hieman pintaa syvemmältä ja päädyin sen seuraavaan kerrokseen katsomaan mitä minä siellä olen. Olen äiti, vaimo, koiramamma, sisko, tytär, kummitäti, jalkahoitaja, lähihoitaja, sihteeri, kirjailija, tankotanssiharrastaja, kahvakuulaohjaaja, joogaope, yrittäjä.  Hyvä on! On aika kaivautua vielä vähän syvemmälle, koska minun täytyy olla jotain muutakin. O...

  Orapihlajan piikki Tänään lenkillä koirieni, Padan ja Lolan, kanssa toinen koiristani astui Orapihlajan piikkiin. Välitön reaktio oli pysähdys, tassun nostaminen ilmaan ja anovan katseen kohdistaminen minuun. Mahtoi tehdä kipeää! Piikin poistamisen jälkeen, matka jatkui ja kipu unohtui, kun vastaan tuli jotakin mielenkiintoisempaa.  Minut tilanne kuljetti lapsuuteni mökkimaisemiin. Siihen päivään, kun avojaloin kulkiessani itse astuin Orapihlajan piikkiin. Rakas kummisetäni otti minut heti hellään huomaansa, poisti piikin, puhdisti haavan, suojasi sen ja lohdutti.  Tämä pieni tarina kuvaa lyhykäisyydessään blogini ydintä. Kuinka paljon tunteita ja tuntemuksia voi liittyä pieneen Orapihlajan piikkiin. Elämän kuuluu tuntua ja usein juuri se ihan tavallinen elämä on kaikista makoisinta ja tuntuu eniten.